Elämä on

DNA:n uusin Elämä on-mainos iski mun tajuntaan aika kovaa. Pyydän, katsokaa mainos, ennen kuin luette tämän tekstin. Sitähän tää elämä aikalailla on, koulua, töitä, lainaa, töitä, vähän lomaa, stressiä, lainaa, töitä, perhettä, itsenäistymistä, töitä, vähän lomaa, koiran kuolemaa ja eläkkeelle jääntiä.

Processed with VSCOcam with m3 preset

Mulla on opintolainaa, tilaan vaatteita ja elektroniikkaa laskulle ja harkitsen luottokorttia. Oon myös 18-vuotias opiskelija joka juo kaljaa puistossa, silloin kun töiltään ehtii. On tavallaan tosi pelottavaa, että tää on nykyään mun arkea, että mä tosiaan elän ”oikeeta aikuisen elämää”, asun omillani ja maksan itse laskuni. Okei, isi maksaa vieläkin mun puhelinlaskun. Pelottavinta tässä musta on se, että musta tosiaan on tullut se ihminen, jonka vastaus joka toiseen kysymykseen on ”Sori, oon töissä”. Mutta ehkä se on ihan okei, koska vaikka teen paljon töitä, niin silti mun elämä on ihan jees. Kuten DNA:n mainoksessakin sanottiin, elämä on se kaikki mitä tässä välissä tapahtuu. Aamuinen kahvi- ja musanfiilistelyhetki Oonan kanssa, hyvä biisi matkalla töihin, jännittävä uusi uutinen (josta kuulette sitten kun saan kertoa), teatteritreenit, spontaani roadtrip ostamaan mustikkapiirakkaa, kahvitreffit Tinder-matchin kanssa, ne lukuisat unettomat ja seuraavana aamuna kadutut yöt, jotka vietän yksin sängyssä Netflixin kanssa.

miksei

Oon vihdoin alkanut tajuta, että tässä kaikessa on kyse vain asenteesta. Kaikesta selviää positiivisuudella ja sinnikkyydellä, siis ihan kaikesta. Vaikka elämä heittäis paskaa niskaan ja välillä tuntuu siltä, että aika loppuu kesken, vaikka oikeasti elämä on edessä, niin kaikesta selviää. Ei ehkä yksin, mutta siksi jok’ikisen pitäisi muistaa arvostaa niitä ihmisiä siinä ympärillä, koska ne on siinä syystä. Mäkin olen joskus negatiivinen, äkäpussi, vittumainen ämmä, mutta on mussa hyviäkin puolia, jonka takia niitä huonoja puolia kestää.

Tää on oodi elämälle, asenteelle ja ystäville, kaikille niille asioille, jotka tekee niistä elämän välissä tapahtuvista asioista ihania ja muistamisen arvoisia.

– Hanna

IMG_0251ps. Oon Bloglovinissa!

 

Sydän lyö basarin rytmiin

Tosi monet ihmiset saa adrenaliiniryöppynsä urheilusta tai jostain vaarallisesta kuten benjihypystä, mutta mä saan adrenaliinini keikoista. Mikään ei vastaa sitä tunnetta, minkä keikalta saa, se keikan jälkeinen henkinen krapula kun monien kuukausien odotus on ohi ja se on ollut sen arvoista ja enemmänkin. Tästä voidaan myös päätellä se, että oon aika kova fanittamaan. En fanita kaukaisia julkkiksia tai leffatähtiä, vaan kavereiden ja suomalaisten bändejä. Okei, munkin sisältä löytyy se fanityttö joka varmaan pyörtyis jos sattuis joskus törmäämään Daniel Sharmaniin tai Sam Smithiin.

Keikkakokemuksia parantaa tietysti se, että bändiä fanittaa erityisesti, mutta välillä ne kerrat kun oon lähtenyt tunnin varotusajalla randomin bändin keikalle, on päätynytkin olemaan huikeita muistoja. Käytännössä voisin ehkä siis sanoa, että keikat on mun harrastus.

Toissapäivänä olin kattomassa Satellite Storiesia Tavastialla. Viimeks ku olin kattomassa jäbiä, olin kovin krapulainen ja auringonpalanut, joten keskittyminen oli aika nollissa. Jossain vaiheessa bändin laulaja Esa pysähty hetkeks biisin keskellä katsomaan yleisöä ja vaan hymyili onnellisesti. Esan ilme oli just niin euforinen kun voi kuvitella, jos esiintyy parillesadalle hengelle Tavastialla. Kaikilla meillä on niitä hetkiä, kun pysähtyy vaan hymyilemään, koska sillä hetkellä fiilis on niin hyvä. Se hymy ilahduttaa mua vieläkin.

Bändikeikat ei oo ainoita josta diggaan. Improkeikat ja muut taidehässäkät tuo melkein yhtä suuren ilon, mut mikään ei kyllä voita bändikeikkoja. Keikan jälkeen kädet on kipeänä kovasta taputuksesta, ääni käheänä kaikesta huutamisesta ja laulamisesta ja lihaksiin sattuu kaikesta siitä tanssimisesta. Poskia jomottaa koska et oo hetkekskään lakannut hymyilemästä, et edes niiden kyynelien ajaksi kun bändi soittaa sen biisin mikä muistuttaa ihanasta kesäromanssista ja sydän lyö verta kroppaan basarin rytmiin ja musiikki virtaa suonissa.

Sit voi vaan miettiä, että jos kuuntelijat nauttii keikoista näinkin paljon, miltä se itse esiintyminen voi tuntua.

I’d do it twice

Nyt istun Oonan huoneen lattialla, kuuntelen Neil Youngia ekaa kertaa elämässäni ja tunnen kuinka korvistenreiät jyskyttää, koska päätin, että tykkäänkin taas käyttää korviksia.

Kaks tuntia sitten katsoin yhtä mun lempparimusavideoista (All this Could be yours), kirjotin blogia mun parhaalle kaverille ja itkin. Tuntui siltä, että maailma kaatuu päälle.

Kävin töissä, nauroin työkavereiden kanssa kaks päivää sitten. Ostin Makuunista irtsareita pitkästä aikaa moneen vuoteen, ahmin ne kerralla ja tunsin morkkista. Katsoin Pretty Little Liarsin kolmatta kautta, vaihdoin The Originalsiin, kyllästyin ja päädyin lukemaan 1D-fanifiktiota.

Frendejä. Niitä mä katsoin kaksi viikkoa putkeen. Ainakin.

Tammikuu on mulle aika sumua. Oli hirveesti penkkarijärjestelyjä, uuteen vuoteen ja uusiin kuvioihin tottumista. Tuli muuttopyyntö entiseltä kämppikseltä ja viikon päästä siitä tulikin unelmakämppä. Oli muutto ja euforisia päiviä erkkeristä, korkeista huoneista ja leveistä ikkunalaudoista. Eniten onnea tuotti kuitenkin Helsinki ja se, että elämä on tuuppinut mua vahingoillaan ja haasteillaan aika hyvään suuntaan.

Mun ykkösvuosi oli kaikkea sitä mitä mä toivoinkin. Olin osa porukkaa ja tunsin vihdoinkin kuuluvani joukkoon. Vaikka ääneen kirosinkin kaikkia niitä koulussa vietettyjä kakstoistatuntisia ja rankkoja prokkisviikkoja, mä rakastin joka hetkeä. Niitäkin hetkiä kun ympärillä oli liikaa ihmisiä ja oli pakko päästä lavan taakse portaiden alle hengittämään. Niitä hetkiä, kun pelattiin Jungle Speediä ja hyvät refleksit oli ainoa asia, jolla oli sillä hetkellä väliä maailmassa. Oli ekoja Vaskisbileitä, joissa olin tietysti kuokkimassa viinapullon kanssa. Itsensäuudelleenluomista, omien taitojen esittelyä ja ennen kaikkea niiden haastamista, kaikkein tärkeiten kuitenkin nuoruutta.

”Sinä tulit töistä kotiin yskien ja tuoksuen minkin nahkalta. Suutelit minua, vaikka vastustelin. Aloitin tavallisen litaniani siitä, kuinka olen hankala ihminen ja minusta ei seuraa mitään hyvää.”

20 vuotta sitten tapahtuneesta kohtauksesta seurasi vuoden päästä jotakin hyvää, uusi ei aina niin ehjä, mutta ihan yhtä arvokas elämä.

Mä haluan

että joku kirjoittaa mulle rakkauskirjeitä, tai edes rakkautta täynnä olevia post it-lappuja

jonkun heräävän mun tyhjästä sängystä aamulla ja ilahtuvan sitten kun tuon sille kupin kahvia ja annan suukkoja

soittaa jollekin joka tulee aina oli tilanne mikä hyvänsä

että mun elämä on kuin Skinsin jakso, että se kiinnostaa edes jotakuta

kirjoittaa lauluja kaikesta siitä mikä sattuu, mutta se sattuu liikaa